Hyvä juhlaväki, kära festpublik, dear friends.
Pidän elämässäni aika paljon puheita, mutta harva niistä tuntuu näin tärkeältä. Vuodet Aalto-yhteisön ytimessä olivat mulle henkilökohtaisesti käänteentekeviä. Taskuun jäi elämänkumppani ja monia läheisiä ystäviä, elämälle suunta ja eväitä vaikuttaa maailman menoon.
Tuntuu uskomattomalta, että pääsemme vihdoin puolentoista vuoden koronakurimuksen jälkeen yhdessä juhlimaan paitsi 10-, myös 11-vuotiasta Aalto-yliopiston ylioppilaskuntaa.
Kun minut nyt on päästetty tänne puhumaan, ajattelin hiukan muistella. Koittakaa kestää.
***
Mistä kaikki oikein alkoi?
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta oli ensin vain pilke Raimo Sailaksen ja Yrjö Sotamaan silmäkulmassa. Se sai alkunsa opetus- ja kulttuuriministeriön muistioissa ja yhdistyvien ylioppilaskuntien työpajoissa. Se aiheutti kaikenlaisia kummallisia kolotuksia, mutta myös iloa ja odotusta tulevaisuudesta.
Keväällä 2009 valittiin ylioppilaskunnan ensimmäinen edustajisto ja ensimmäinen johtoryhmä, jotka koko kesän ja syksyn ajan kätilöivät ylioppilaskunnan syntyä kymmenissä kokouksissa, työpajoissa ja neuvotteluissa.
Ja vihdoin tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 2010, lukemattomien ihmisten ponnistelujen tuloksena, AYY plompsahti erään otaniemeläisen toimistorakennuksen lattialle.
Siellä me sitten istuimme, kymmenen opiskelijaa, jotka oli valittu johtamaan organisaatiota ja yhteisöä, joka oli yhtä aikaa upouusi ja ikivanha. Ihmettelimme hetken ja sitten pistimme töpinäksi.
Vauhtia on piisannut siitä asti, ja hyvä niin.
Ensimmäisten vuosien aikana Aalto-yhteisö kokeili siipiään ja etsi itseään.
Ensimmäiset vuosijuhlat haluttiin pitää heti helmikuussa. Ne saivat nimekseen varpajaiset ja niissä räjäytettiin kaikki perinteet, joita joku ehkä oli kuvitellut ylioppilaskuntien vuosijuhliin liittyvän.
Ehdotimme ylioppilaskunnan sääntöihin kirjattavaksi, että toiminnan tulee olla eeppisesti kestävää. Menimme vuosijuhlalahjaksi saadut värikkäät alkkarit päässä edustajiston kokoukseen.
Teimme roskalavoista lämmitettyjä uima-altaita Alvarin aukiolle ja jäimme yliopiston johdon kanssa jumiin Eurooppaan Islannissa purkautuneen tulivuoren takia. Kampanjoimme eduskuntavaaleissa opintotuen sitomiseksi indeksiin tosissamme, mutta pilke silmäkulmassa. Mainittakoon, että se indeksiin sitominen piti kyllä lopulta mennä itse eduskuntaan toteuttamaan.
Vuokrasimme junan, pakkasimme kyytiin sata opiskelijaa, ison kasan ideoita ja matkustimme Venäjän halki Kiinaan Shanghain maailmannäyttelyyn. Tämä hullunrohkea projekti, Aalto on Tracks, ei syntynyt alunperin ylioppilaskunnan keskustoimistolla, vaan aaltolaisten opiskelijoiden mielissä. Ylioppilaskunta tarjosi puitteet, jolla vauhdikkaasta ideasta tuli legendaarinen osa aaltolaisten tarinaa.
Eeppisesti kestävää, joku voisi sanoa.
***
Näissä juhlissa ei tietenkään ole kyse ainakaan pelkästään historian fiilistelystä, vaan ennen kaikkea tulevaisuuteen kurkottamisesta.
Ylioppilaskunta ja opiskelijayhteisö tarjoavat yksittäisille opiskelijoille ikimuistoisia hetkiä, elämää mullistavia kokemuksia ja mahdollisuuksia kasvaa, mutta tämän yhteisön voima on vielä paljon suurempi.
Vuonna 2011 eduskuntavaalien alla teimme valinnan, että AYY haluaa olla aktiivisesti ja omaleimaisella tyylillään mukana muovaamassa tämän yhteiskunnan tulevaisuutta.
Se ei tietenkään ole mikään aivan poikkeuksellinen valinta ylioppilaskunnalta, jonka lakisääteisiin tehtäviinkin kuuluu edistää opiskelijoiden asemaa yhteiskunnassa ja valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.
Opiskelijat ovat kautta historian kulkeneet edellä muuta yhteiskuntaa, näyttäneet suuntaa ja rakentaneet tulevaisuutta – oli sitten kyse kansainvälisestä yhteistyöstä, opiskelijaterveydenhuollon rakentamisesta tai televisiotoiminnan aloittamisesta, jotka tietysti tänä päivänä tuntuvat aika lailla itsestäänselvyyksiltä.
En malta odottaa, miten seuraavaksi jätätte jälkenne tähän maailmaan.
***
Onko se kenties kamppailu tieteen, taiteen ja totuuden puolesta?
Elämme maailmassa, jossa luotettavan tiedon tarve on suurempi kuin koskaan ja jossa useat ajankohtaiset ja akuutit kriisit alleviivaavat tieteen välttämättömyyttä. Ilman tiedettä, innovaatioita ja ilmiöiden laaja-alaista ymmärrystä emme pysäytä sen kummemmin ilmastokriisiä, luontokatoa kuin pandemioitakaan.
Silti tieteen ja tutkitun tiedon merkitystä haastetaan, vähätellään ja kyseenalaistetaan.
Koronapandemia on kirkastanut paitsi tieteen, myös taiteen merkityksen. Kun kulttuuri on ollut käytännössä kiellettyä, kaipuu sen pariin on ollut riipaiseva. Vielä riipaisevampi on ollut monien taiteilijoiden ja kulttuurialalla työskentelevien kokemus siitä, että heidän työtään ei arvosteta.
Mutta moni kyllä onneksi ymmärtää, että taide tuottaa paitsi hyvinvointia ja työtä, myös uutta ajattelua, elämää. Kulttuurin ja taiteen merkitys ihmisyydelle on mittaamaton. Sen puolesta kannattaa taistella.
***
Hyvät ystävät,
Korona-aika on ollut kaikille raskas, mutta erityisen kovilla ovat olleet opiskelijat. Voikin olla, että just nyt AYY:n kädenjälkeä tarvitaan erityisesti täällä kotipesässä.
On vaikea kuvitella sitä tilannetta, jossa erityisesti uudet opiskelijat ovat olleet, kun pandemia vyöryy päälle. Osalle etäopetus on toki ollut toimiva ratkaisu, mutta tiedot opiskelijoiden pahoinvoinnista, uupumuksesta ja yksinäisyydestä ovat pysäyttäviä. Yleisen epävarmuuden, uupumisen ja toimeentulohuolien lisäksi osa aaltolaisista on saanut tuntea nahoissaan kulttuurialan ahdingon.
Tiedän, että AYY on tehnyt kaikkensa sen eteen, että aaltolaisia kannatellaan tämän kriisin keskellä. Opiskelijoiden aktiivisen vaikuttamistyön ansiosta Aallossa oli onneksi jo ennen pandemiaa havahduttu opiskelijoiden hyvinvointiin liittyviin ongelmiin. Se valaa uskoa siihen, että yliopisto kantaa vastuuta opiskelijoiden hyvinvoinnista myös tässä tilanteessa.
Ylioppilaskunta elää tiiviissä symbioosissa yliopiston kanssa. On hienoa huomata, että Aalto ja AYY tänäkin päivänä sparraavat ja haastavat toisiaan, mutta myös tukeutuvat ja luottavat toisiinsa.
Yhteisöllisyyden perustukset ovat yhä paikallaan, mutta jälleenrakennuksessa yliopisto ei voi onnistua ilman ylioppilaskuntaa. Tästä pandemian polttamasta tuhkasta toivon mukaan versoaa entistä vahvempaa yhteisöllisyyttä ja entistä riemukkaampaa opiskelijaelämää. AYY ja Aalto – jos jotkut – siinä voivat halutessaan onnistua.
***
Uskon niin, koska olen nähnyt tämän yhteisön kurkottavan korkealle ja ottavan askelia eteenpäin silloinkin, kun se on tuntunut vaikealta. Kun vaikkapa vuosikymmenten ajan huumorin ja hauskuuden varjolla ylläpidettyihin syrjiviin tai rasistisiin rakenteisiin ja traditioihin on pitänyt puuttua.
Täällä on onneksi ymmärretty, että seksismin ja syrjinnän lopettaminen ei tarkoita kaiken kivan kieltämistä. Että itse asiassa se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että yhä useampi voi kuulua joukkoon, olla oma itsensä ja pitää hauskaa.
Eivät nekään muutokset helposti tai nopeasti ole tapahtuneet. Ja se on ihan inhimillistä ja tavallaan ymmärrettävää. Kulttuurilla ja perinteillä on valtava voima. Moni meistäkin on kasvanut ajatellen, että asiat jotka tänä päivänä tuntuu ihan vinksahtaneilta, olisi ihan normaaleja. Se saattaa nolottaa, mutta ei sitä tarvitse liikaa hävetä – harva on tarkoittanut mitään pahaa. Mutta opiksi siitä voi ja kannattaa ja pitää kyllä ottaa.
***
Kulttuurilla ja perinteillä on valtava voima, mutta vielä vahvempi voima on muutos.
Se juuri on yksi opiskelijakulttuurin tärkeimmistä ominaisuuksista: se elää ajassa. Se ei ole kenenkään omaisuutta.
Mä olen aaltolainen sydänjuuriani myöten. Ja voin ihan avoimesti myöntää, että rakastan sitä yhteisöllisyyden manifestointia, jota opiskelijakulttuuriin ja ehkäpä etenkin teekkarikulttuuriin on kautta aikain kuulunut. Huppareita ja perinteitä ja lakkeja ja killuttimia ja symboleita ja lauluja ja sitä sydäntä läikäyttävää tunnetta, että kuuluu joukkoon ja on osa sukupolvien ketjua.
Mutta samaan aikaan ajattelen, että kaikkein parasta ja tärkeintä opiskelijakulttuurissa on se, että se on opiskelijoiden näköistä ja tuntuista. Että se muuttuu, kun opiskeljatkin muuttuu. Että se kutsuu mukaan ennemmin kuin sulkee ulos. Ja että sitä ei sanele kukaan ulkopuolinen.
Nämä asiat eivät onneksi ole ristiriidassa – kunhan me opiskelijaelämästä jo eläköityneet maltamme olla puuttumatta asioihin. Ja kunhan nykyiset opiskelijat pitävät pintansa, vaikka niitä neuvoja meiltä pyytämättä ja yllättäen tulisikin.
***
Hyvät ystävät,
Reilussa kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon.
Siellä Otakaari 11:n eli AYY:n nykyisen toimiston ja palvelupisteen lattialla istuessa me kaikki unelmoimme siitä, mitä Aalto ja AYY voivat tulevaisuudessa olla. Mutta harva meistä ehkä uskoi, että se tapahtuisi niin nopeasti.
Että ne huolet, joita samalle kampukselle muuttoon liittyi, korvautuivat kaikilla niillä mahdollisuuksilla, jota yhteinen Otaniemi tarjoaa.
Että niistä erilaisuuksista ja ennakkoluuloista, joita eri alojen opiskelijat toisissaan näkivät, tulikin keskustelunavauksia ja yhteistä huumoria.
Että se, mitä rakastettiin ja minkä puolesta pelättiin, ei kadonnutkaan, vaan muutti muotoaan ja oli edelleen rakastamisen arvoista.
Että ehkä niistä asioista, joista pidettiin kynsin hampain kiinni, oli aikakin päästä irti.
Että sieltä, missä ei ollut yhtään mitään, versosikin jotain ihan uutta kulttuuria ja yhteisöllisyyttä ja yhteisen identiteetin taimia.
Ja että ne haavat, joita ylioppilaskuntien yhdistyminen aiheutti, paranivat ja painuivat historiankirjoihin.
Hyvät ystävät,
Nyt reilu kymmenen vuotta myöhemmin voin paljastaa, että mä kyllä uskoin ja tiesin, että tästä yhteisöstä tulee upea, elinvoimainen ja ainutlaatuinen.
Se ei tapahtunut itsestään eikä välttämättä helposti. Mutta se tehtiin yhdessä. Sen puolesta ovat vuosien varrella lukemattomat aktiivit, vastuunkantajat, tukipilarit, yhteistyökumppanit ja ihan tavalliset opiskelijat tehneet työtä tietoisesti ja myös huomaamattaan.
Kiitos jokaiselle. Nämä juhlat on teidän!
Ehdotan, että nostamme maljan tälle ensimmäiselle luvulle AYY:n eeppisesti kestävässä tarinassa. Ja kaikille niille tuleville myös!