Maailma palaa. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta ei ikävä kyllä ole kovin kaukana totuudesta. Uutiset liekehtivästä kanadalaisesta kylästä kertovat sen, minkä olemme tienneet vuosikymmenten ajan. Ilmastokriisi on jo täällä. Jos tietty piste ylitetään, syntyy vielä paljon pahempaa jälkeä. Se vaatii ripeitä toimia ihan kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.
On täysin käsittämätöntä, että Suomessa hallituksen ministerit lobbaavat EU:n tehokkaita ilmasto- ja luontolinjoja vastaan tai pilkkaavat tähän kohdistuvaa kritiikkiä ”tunteelliseksi”.

Viittaan pääministeri Marinin sekä maa- ja metsätalousministeri Lepän kirjelmöintiin, jolla pyritään estämään EU-tason metsäpolitiikan asettuminen luonnon ja ympäristön kantokyvyn rajoihin. (Tätä kai käytännössä tarkoittaa se, että ”metsiä ei pitäisi alistaa ympäristönäkökohdille”, kuten Lepän allekirjoittamassa kirjeessä Ylen tietojen mukaan todetaan.)

Kun esimerkiksi minä, ilmastoministeri Krista Mikkonen ja europarlamentaarikko Ville Niinistö olemme kritisoineet tätä toimintaa, keskustan suunnalta kritiikki on kuitattu tunteellisena. Tämä on ihan perinteinen retorinen kikka: kun olet eri mieltä jonkun kanssa, ohita asia-argumentit ja syytä tunteellisuudesta. Yhteisymmärryksen löytämisessä tällainen vähättely ei auta.

Totta kai metsäluonto ja ilmastokriisi herättävät tunteita. Epäilemättä puolin ja toisin. Mutta ei tunteen vastakohta ole järki, vaan kylmyys. On kylmäävää, että Suomessa kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei edelleenkään ole itsestäänselvyys, vaan pikemminkin kamppailun aihe.

Ymmärrän toisaalta oikein hyvin ne tunteet, joita huoli omasta toimeentulosta tai elinkeinosta herättää esimerkiksi metsätaloudesta tai turpeesta elantonsa saavissa ihmisissä. Eivät ne huolet turhia ole. Mutta päättäjien vastaus ei voi olla pään pensaaseen laittaminen, vaan ratkaisujen etsiminen.

Vastuullista johtajuutta olisi pikaisesti päivittää kaikki lainsäädäntö ja tukimekanismit ympäristön kantokyvyn rajoihin ja kannatella niitä, joiden elämään muutos tavalla tai toisella vaikuttaa. Samalla avautuu tilaisuus luoda uusia mahdollisuuksia ilmaston ja luonnon kannalta kestävälle liiketoiminnalle. Asiaa voi lähestyä myös riskienhallinnan näkökulmasta. Vaikka ei uskoisi pahimpien ilmastoskenaarioiden toteutuvan, ei niitä voida sulkea poiskaan. Viisautta on valmistautua.

Me vihreät tietysti teemme hallituksessa kaikkemme sen eteen, että Suomen kansallinen ilmastopolitiikka, EU-politiikka ja kansainvälinen toiminta ovat kaikki linjassa Pariisin ilmastosopimuksen ja tieteellisten suositusten kanssa. Yksittäiset kirjeet eivät ratkaise isoa kuvaa, mutta kuvastavat kyllä hyvin, miksi päätöksenteko ilmasto- ja luontoasioissa on välillä turhauttavan hidasta ja vaikeaa.

Yksi merkittävä virstanpylväs saavutettiin perjantaina, kun Ilmastolaki lähetettiin lausuntokierrokselle. Ilmastolailla varmistetaan, että Suomi todella on hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti sen jälkeen. Päästövähennystavoitteet kirjataan lakiin ja ne perustuvat tieteeseen. Myös luonnonsuojelulaki uudistetaan, sillä nykytoimet eivät riitä pysäyttämään luontokatoa Suomessa. Nämä asiat kietoutuvat toisiinsa.

Isot muutokset ovat hitaita, se on selvä. Ne harvoin tapahtuvat yhdessä rysäyksessä, pikemminkin pikkuhiljaa. En ole luopunut toivosta, mutta alan olla aika kypsä keskusteluihin, joissa konkreettiset ilmastotoimet yksi toisensa jälkeen tyrmätään ilman todellisia vaihtoehtoja. Syksyn budjettiriihessä tällaiseen ei ole enää varaa – silloin on määrä päättää lopuista tarvittavista päästövähennyksistä. Noin puolet on jo tehty, mutta vielä on työnsarkaa.