Aikanaan selvitimme rakenneultrassa vauvan sukupuolen, vaikka tiesimme, että kätilön paraskaan arvaus ei kerro hänestä vielä mitään. Uteliaisuus voitti: elämäämme oli tulossa uusi ihminen ja halusimme haalia hänestä kaikki mahdolliset tiedonmuruset.

Sukupuoli ei määritä ihmistä. Mutta se määrittää yhä yhteiskunnan suhtautumista häneen.

Alkoi uudenlainen pohdinta: Millaista on kasvaa poikana 2020-luvun Suomessa? Millaisia odotuksia ja paineita yhteiskunta asettaa? Miten voimme vanhempina huolehtia, että nuo paineet eivät rajoita hänen kasvuaan juuri omaksi itsekseen?

Olen tässäkin asiassa optimisti. Maailma muuttuu reilummaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Mutta ei toki itsestään.

Poikia ja miehiä koskettavia tasa-arvo-ongelmia on ratkottava sekä rakenteiden että asenteiden tasolla. Jokaisen pienen pojan tulisi voida kasvaa turvassa, terveenä ja omana itsenään.

Moni mies pärjää ja voi hyvin, mutta samalla aivan liian moni kantaa mukanaan osattomuutta. Perhevapaat jakautuvat epätasaisesti ja isät kohtaavat vähättelyä vanhempana. Asevelvollisuus koskee vain yhtä sukupuolta. Miehet ovat yliedustettuja myös esimerkiksi katuväkivallan uhreina ja itsemurhien tekijöinä.

Poikien ja miesten kohtaamiin ongelmiin on puututtava sosiaali- ja terveyspalveluissa, kouluissa, lainsäädännössä ja työpaikoilla. Mutta myös asenteet kaipaavat päivitystä.

Tutkimusten mukaan poikia kohdellaan jo vauvana eri tavalla kuin tyttöjä. Miesten oikeutta hakea turvaa kyseenalaistetaan. Osa pojista kasvaa yhä puhumattomuuden kulttuuriin, jossa herkistä tai kipeistä asioista on syytä vaieta. “Pojat on poikia”-ajattelu kääntyy helposti välinpitämättömyydeksi poikien kohtaamia ongelmia kohtaan.

Siksi tarvitsemme myös lisää Käärijöitä, Tim Sparveja ja muita pienten poikien roolimalleja, jotka näyttävät ja sanoittavat tunteitaan ja laajentavat kuvaa poikana ja miehenä olemisesta.