Aina valmiina puolustamaan tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen vapautta.

Eduskunnassa käytiin tällä viikolla laaja keskustelu koulutuspolitiikasta. Siinä yhteydessä eräs kollegani pohti, onko yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen autonomia eli itsehallinnollinen asema mennyt liian pitkälle. Perusteluna nousivat alueiden tarpeet osaavalle työvoimalle.

Ymmärrän alueiden toiveet ja tarpeet. Ymmärrän senkin, että aina yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tekemät linjaukset eivät miellytä. Yhteistyö ja vuoropuhelu yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, kuntien, alueiden, yritysten ja valtiovallan kesken on tärkeää. Mutta tällaisten autonomiaa rajaavien ajatusten kanssa olisin todella varovainen.

Suomi on pieni maa. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että meillä syntyy maailmanluokan osaamista ja tutkimusta. Juuri autonomiset – siis itsenäiset, riippumattomat yliopistot ja sittemmin myös ammattikorkeakoulut ovat vuosikymmenten ajan olleet kivijalka tälle kehitykselle.

Tieteen vapaus, kansainvälisesti kilpailukykyinen tutkimus ja niihin vahvasti nojaava laadukas koulutus ovat puolustamisen arvoisia – ne tuottavat osaamisen, ymmärryksen, tiedon ja innovaatioiden lisäksi myös hyvinvointia ja kestävää kasvua. Voi tuntua hetkellisesti houkuttelevalta valjastaa yliopistoja ja ammattikorkeakouluja muitakin tarkoitusperiä varten, mutta pitkässä juoksussa se ei ole isänmaan etu.

Perustuslakimme toteaa, että ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Tämän täytyy toteutua aidosti myös käytännössä. Ministeriön harjoittama strateginen ohjaus ei saa olla poliittisten tavoitteiden pakkosyöttöä. Autonomian toteutuminen edellyttää myös vahvaa, pitkäjänteistä ja ennustettavaa rahoitusta, jonka käytöstä yliopistot ja ammattikorkeakoulut päättävät itse.

Porttia autonomian rajaamiseen ei tule avata. Pidin taannoin hallitusneuvotteluissa tiukasti kiinni siitä, että tämä kirjattiin myös hallitusohjelmaan.