Ison uudistuksen äärellä moni pohtii, mikä muuttuu. Esimerkiksi lähipalveluiden ja palveluverkon tulevaisuus on monella mielen päällä.

Itse en usko, että suuria mullistuksia tapahtuu heti aluksi. Mutta ekojen vuosien aikana hyvinvointialueet joutuvat pohtimaan tarkasti päällekkäisyyksiä ja sitä, mihin rahat riittävät. Edessä voi olla kinkkisiäkin päätöksiä. Miten niihin pitäisi suhtautua?

Ensinnäkin minusta on tärkeää, että kaikki aluevaltuustoon valitut sitoutuvat edistämään koko alueen ja kaikkien alueen asukkaiden hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta. Ei siis vain oman kotikuntansa.

Toiseksi on hyvä ymmärtää, että helppoja päätöksiä ei olisi edessä, vaikka tätä uudistusta ei tulisi. Väestö ikääntyy ja palvelutarve kasvaa – se toisi mukanaan muutoksia joka tapauksessa.

Tässä onkin uudistuksen juju. Huolia ja riskejä vähättelemättä, muutoksessa piilee myös mahdollisuuksia.

Muutama esimerkki:
Yhteinen asiantuntemus koko alueen käyttöön. (Esimerkiksi lastensuojelussa tämä voi hyödyttää sekä ammattilaisia että asiakkaita.)
Digipalveluiden kehittäminen. (Tässä julkisella sektorilla paljon kirittävää.)
Liikkuvien palveluiden lisääminen. (Parhaimmillaan kustannustehokasta ja arkea helpottavaa yhtä aikaa.)
Vaikuttavimmat toimintamallit käyttöön koko alueella. (Oli sitten kyse nuorten mielenterveydestä tai ikäihmisten toimintakyvystä.)
Erikoissairaanhoidon kulujen kasvu hallintaan – painopiste varhaiseen tukeen ja ennaltaehkäisyyn.

Kysymys kuuluu: Onko meillä rohkeutta tehdä tarvittavat muutokset? Se vaatii, että alueilla on uudistuskykyisiä ja -haluisia päättäjiä. Että museoinnin sijaa muutetaan toimintatapoja ja annetaan henkilökunnalle tilaa kehittää työtään.

Uskon vakaasti, että tämä on ainoa tapa saada rahat riittämään tulevaisuudessa. Se myös vähentää painetta tehdä ihmisten arjen kannalta haitallisia ja harmillisia päätöksiä.