Eilen vietettiin kansallista epäonnistumisen päivää ja sen kunniaksi muutama sana kulttuurista. Hyvällä tahdollakaan ei kai voi väittää, että korona-ajan kulttuuripolitiikka olisi mennyt ihan putkeen.

Viimeisimpänä käänteenä tällä viikolla julkaistiin kulttuurialan leikkauslistat ja ne ovat tietenkin tyrmääviä. On päivänselvää, että koronan kourista hädin tuskin selvinneeltä alalta ei voi leikata penniäkään ilman, että se tuntuu. Ja 18,4 miljoonaa on jo aika monta penniä.

Kulttuuriministeri Kurvinen on saanut näistä leikkauslistoista kritiikkiä, mutta vastuu tilanteesta on koko hallituksella. Ministerin epäkiitollinen tehtävä on esittää, miten yhdessä sovitut määrärahat jaetaan, vaikka ne olisivatkin riittämättömiä.

Onneksi viime päivien keskustelun perusteella hallituksessa on vihdoin laajasti havahduttu kulttuurileikkausten järjettömyyteen. Omalta osaltani teen kaikkeni, jotta ratkaisuja löytyy.

Miten tähän on päädytty? Ja mitä nyt oikein tapahtuu? Yritän avata.

Suomessa on historiallisista syistä omituinen järjestelmä. Yhteiskunnan kannalta elintärkeitä toimintoja, kuten kulttuuria, tiedettä, nuorisotyötä ja haavoittuvassa asemassa olevien palveluita on rahoitettu valtion omistaman rahapeliyhtiö Veikkauksen tuotoilla. Taustalla on ollut hyvä ajatus, mutta kokonaisuudessaan kuvio on tietenkin kestämätön.

Jo hallitusneuvotteluissa oli selvää, että arpajaislain uudistus tulee vähentämään Veikkauksen tuottoja. Vihreät puski hallitusohjelmaan kirjauksen, jonka tarkoitus oli suojella etenkin kulttuuria ja nuorisotyötä Veikkaus-rahoituksen pienenemisestä johtuvilta leikkauksilta.

Sittemmin rahapelaamiseen on puututtu ennakoitua pontevammin. Se on oikein, sillä uhkapelien haittoja on torjuttava nykyistä tehokkaammin. Mutta sen johdosta Veikkaus-rahoituksen varassa olleiden järjestöjen ja muiden toimijoiden asema on entistä ahtaampi.

Viime keväänä hallituksessa sovittiin, että vuonna 2022 Veikkauksen tuottojen pienenemisestä kompensoidaan edunsaajille 90 %. Vaikka kompensaatio on tuntuva, mahtuu tuohon puuttuvaan 10 prosenttiin kuitenkin valtavasti tärkeää toimintaa. Tämä konkretisoitui monille vasta nyt leikkauslistojen muodossa.

Tilanteen ei pitäisi olla yhdellekään hallituspuolueen edustajalle yllätys. On ollut päivänselvää, että keväällä päätetty 90% rajaus tuo mukanaan kamalia leikkauksia. Vihreissä olemme olleet kriittisiä niitä kohtaan kaiken aikaa, mutta osana kehysriihen kompromissia kaikki hallituspuolueet ovat tämän kuitanneet.

Olisiko joku muu puolue tehnyt toisin? Enpä tiedä. Oppositiosta ainakin kokoomus on pikemminkin vaatinut hallitusta leikkaamaan menoja 900 miljoonalla eurolla. Vaikea uskoa, että sellainen ei osuisi mihinkään tärkeään.

Mistä nyt siis tuulee? Hallituksen budjettiriihen jälkeen poliisi nosti kovan metelin omien määrärahojensa riittämättömyydestä. Tämäkin oli tiedossa jo kevättalvella, mutta julkisuuteen asia nousi kunnolla vasta tänä syksynä. Kritiikki oli kovaa. Sitten tapahtui jotain: Yhtäkkiä rahaa löytyikin lisää. Eduskunnalle (vähän yllättäen) ilmoitettiin, että homma hoidetaan.

Tämä herätti aivan aiheellisen kysymyksen: Jos taloudessa yhtäkkiä onkin liikkumavaraa, eikö sitä kannattaisi käyttää myös epätoivottujen leikkausten perumiseen? Esimerkiksi juuri kulttuurin, taiteen, tieteen ja nuorisotyön leikkauksiin.

Tässä siis ollaan nyt! Tällaistakin politiikka välillä on: Jo kertaalleen suljettu ikkuna voikin aueta. Huonoja päätöksiä voidaan perua. Niin ei todellakaan aina käy – suurin osa päätöksistä on tavalla tai toisella epätäydellisiä, mutta niistä on silti kannettava vastuu.

Oma kantani on selvä: Kulttuurin leikkaukset on peruttava. Ei niitä olisi pitänyt alkuunkaan tehdä ja pikemminkin ala tarvitsisi elvytystä, tukea toipumiseen ja uuteen kasvuun. Olen kiitollinen, että kulttuuriala on onnistunut pitämään puoliansa sekä kabineteissa että julkisessa keskustelussa. Sen ansiosta hallitus yrittää nyt löytää ratkaisuja kulttuurileikkausten perumiseksi.

Toivottavasti samassa yhteydessä hoksataan, että etenkin koronan jälkimainingeissa myös esimerkiksi nuorisotyön leikkaukset ovat silkkaa hulluutta. Niistäkin kannattaisi ehdottomasti luopua. Tyylipisteitä ei nyt ole jaossa, mutta tehdään edes lopputuloksesta hyvä.

Samaan aikaan on selvää, että päätöksenteon on oltava johdonmukaista. On tärkeää, että hallituksella on valmius arvioida uudestaan tekemiään päätöksiä, kun niiden vaikutuksista saadaan lisää tietoa. Mutta loputtomien huutoäänestysten tie ei sekään ole kestävä.

Ei kulttuurialan hätä ole aiemminkaan jäänyt hallituksessa huomaamatta. Meitä herättelijöitä on ollut joka puolueessa, ja paljon hyvääkin on tehty kulttuuripolitiikan saralla. Mutta rehellistä on myöntää, että ei tarpeeksi. Ei etenkään, kun korona on iskenyt alan niin pahasti kanveesiin.

Nyt on tärkeintä, että akuutit leikkaukset perutaan, mutta ala tarvitsee myös ennakoitavan näkymän pitemmälle tulevaisuuteen. Ja luottamuksen siihen, ettei kulttuuria enää kohdella politiikan heittopussina. Tästä on vastuu koko hallituksella.